Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.
Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.
»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.
Hänen seurassaan oleva mies hymyili.
»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»
»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua, enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme. En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä minulta Billyn ja minun suhteitani.»
»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni puolisoksi.
»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»
»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä puhelemaan Graysonin kanssa.»
Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki aitaukseen.