Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.
Custer Pennington huusi häntä.
»Neiti Burke!»
Hän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.
»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten. Ehdittekö puolessa tunnissa?»
Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan! Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen miehen ystävyyden arvoinen.
Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli. Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden tähden, johon hän itse ei ollut syypää?
Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä, että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?
»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy kielteistä vastausta!»
»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»