Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.
»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»
Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma, torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut; mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia, eikä näkisi sitä.
Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan. Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»
Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti sitten ympäri ja huusi:
»Herra Pennington!»
Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen kärsittyään tappion.
»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.
Tyttö melkein juoksi hänen luokseen.