»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei tarvitse kuhnustella minun tähteni.»
»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.
Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa tulevaisuudessa.
Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään, jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä. Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa. Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden olennainen ehto.
Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.
»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»
»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.
»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer. »Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.
»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.
Custer osoitti yhtä sellaista.