Tytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani?»
»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»
»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota — en ansaitse.»
»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen ansaitsemattaan.»
Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta huomioon kohtalon sormea.
Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa, keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta. Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan vilpoisempaa.
»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»
»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?» huomautti Shannon.
»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»