Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila, johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.
Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten, sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.
Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä, uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.
Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat, ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.
Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.
Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi, vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan. Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin viikon kuluessa.
Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään aamiaispöydässä.
Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät kaikki.
»Minulleko?» hän huudahti.
»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»