Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja silmäili ympärillään olevia miehiä.
»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä kaikki merkitsee.»
Muuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.
»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme tavarat.»
»Mitkä tavarat?»
»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»
»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»
»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»
»Entä minuun?»
»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»