Ääni oli englantilais-amerikkalaisen.
»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.
»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.
Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia. Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan. Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli peijattu.
Custer ratsasti hitaasti pois puun juurelta.
»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.
Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.
»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»
»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa, niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»
»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti kädet eteensä, kuten oli käsketty.