Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.
Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi, kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky, jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.
Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti karkoittaa ajatuksistaan.
Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin, laskien kätensä sen sieraimille.
»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.
Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla. He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat pysähtyneet burrojen luokse.
Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.
»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.
Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka puhutteli häntä.
»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi. »Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta, ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne ylhäällä!»