Poliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.
»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»
»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen sitten ääneen: »Olen kovin pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»
»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain tapahtunut ikävä erehdys.»
Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.
»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten käskin!» hän varoitti.
He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön unista yövalvojaa.
Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa. Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän oli.
»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä peijakkaan tähden poika pidätettiin?»
»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»