Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka vierailija oli.
»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»
»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»
»Sinun vikasi?»
»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»
»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»
»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»
Guy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.
»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»
»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.