»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti asianajaja.
»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin sokeripalan!»
»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt, kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»
»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.
»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.
»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.
»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä syyttömäksi.»
Eversti Pennington ähkäisi.
»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja, »että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»
»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.