Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.
»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.
Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi, jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.
XXIII.
Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi vain arvailla.
Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen, oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.
Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?
Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä hänellä ei ollut tietoa.
»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se, että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»
Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.