Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa seuraavana keskiviikkona.
Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä, jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin samanlaista tutkimusta.
»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa, että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»
»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»
»Ostin ne.»
»Kysyin mistä, enkä, miten.»
»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»
»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»
»Eivät he siitä mitään kostu!»
»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani lähetetään kuritushuoneeseen.»