»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät eloon.»
»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja. Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»
»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun tähteni etkä kenenkään tähden.»
»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä tarvitsekaan.»
»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»
»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»
»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta. Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla näyttelemässä.»
»Mainitsitko nimesi?»
»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»
»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä Los Angelesissa Gracea katsomassa.»