Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä happamen näköisenä.
»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.
»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään, mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»
»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta, josta pääset helposti ylös.»
Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa olevien irtonaisten kivien välitse.
»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»
Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.
»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»
He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön ratsu kapusi purosta.
»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea, »urhea, mutta ajattelematon.»