»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»
»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»
»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»
»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi. »Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista, samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet maistaisi niin usein.»
»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan, ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»
Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.
Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.
Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien toisella puolen.
Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja, kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.
»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen nähdessäni ne jälleen täällä.»