»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.
»Hölynpölyä!» kivahti eversti.
»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»
Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen viattomuutensa kuin kukaan heistä.
Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi, joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt ennalleen pojan poistuttua.
»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan — maltatko sinä?»
»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes ilmaiset, mistä oikein puhut.»
»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»
»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.
»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.