»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä. Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»
Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata! Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto, että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua — selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä rakastava mies uskoisi sen hänestä.
Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.
»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani, mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä, että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole vihainen!»
Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin rakkauden tuottamasta onnesta!
Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.
Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä. Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin hänen huulensa löysivät tytön huulet.
Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen merkiksi.
»Shannon! Rakastatko minua!»
»Oi, rakas poika, iäisesti!»