»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön päin.
»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata kahdeksaantoista saakka tänään.»
Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle. Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:
»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta!»
Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.
Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet, saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.
Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.
Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille, ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle — Custerin Shannonille!
Hän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.
»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»