Vuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin, ja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan, mutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän pelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.
»No?» kysyi edellinen tuskin kuuluvasti.
»Leikkaus onnistui. Löysin kuulan ja otin sen pois.»
»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti lääkäriä kohti.
Tohtori otti hänen kätensä hellästi omiinsa.
»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin turhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa sadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet löysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos hänen viettämästään elämästä.»
Äiti kääntyi toisaalle, vaikeroiden hiljaa.
»Ettekö voi tehdä enää mitään?» hän tiedusti.
»Olen tehnyt kaikki, mitä voin», vastasi Carruthers.
»Eikö hän elä enää kauan?»