Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut, toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.
Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.
Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin. Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota, niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.
Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet. Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen järkensä.
Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen, jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä. Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä. Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.
»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»
Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella toivoa.
»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti. Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan, että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle. Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»
Eversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.
»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»