Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.
»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä pahastu.»
»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun kannettava minut ruokasaliin.»
Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet vanhempiensa jälessä.
»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.
Ole vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»
Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset, hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.
Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:
»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»
»Ketä niistä tarkoitat?»