»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut sinun siitä välittävän.»
Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi, hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen vaimonsa on saanut tuon hatun?»
»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»
»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei voi olla rakkautta eikä onnea.»
Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.
»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»
»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian kauhealta.»
»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»
»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen. En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi, tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy — se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä. Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule ennalleen.»