»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee. Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme kauniin elämän lopun alku.»
»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.
»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.
»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»
»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.
Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.
»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään, »kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan kannuksiaan.»
»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»
»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»
He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa ympärillä.