Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta, jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut. Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.
Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.
Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle varannut.
»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.
»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.
»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä», vastasi vaimo.
»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle, niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu! Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»
»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi, »etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme elää.»
»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»
»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia — hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»