VIII.
Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta, puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto, joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.
»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on parempaa kuin minttugrogi!»
»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»
Eversti hihitti.
»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi ’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei missään ole sen parempaa.»
»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»
»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet — ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»
Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi »elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.
He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta, nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.