»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni, hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja —»
Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.
»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»
»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua suudeltava.»
»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä, niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.
»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.
»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.
»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»
»Emme tietystikään!»
»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti eversti silmissään hilpeä tuike.