»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»
Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.
Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta olevan ikkunan alareunaan.
»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta, pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja tuskallisempi!»
Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.
»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella, palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»
Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa pimeässä käytävässä.
Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan, näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen ritarin.
»Herra kreivi!» parkaisi hän. »Katsokaa taaksenne!»
Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä oli paha omatunto.