»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle, Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan — lupaatko sen, Joan?»
»Lupaan, Norman of Torn.»
»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa mielenrauhan romahtamaan.
Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan, sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna, katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de Montfortin kauniiseen rintaan.
Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.
Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut; se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen, että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima. vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.
Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan, samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de Condé oli Norman of Torn.
Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä, kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä, näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa etelästä.
Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.
Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.