Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin heidän välilleen.
Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.
Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes äidinrakkaus jaksanut hillitä.
»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä, että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle. Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut osakseen palkollistenkin taholta.»
»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.
»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»
»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»
Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.
Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien, mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta, näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen pieneen lammikkoon.
Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut vielä yhden viattoman uhrin.