VIIDESTOISTA LUKU
Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä tieto hänelle tuotti.
Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.
Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen jäljessä.
Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin varjoihin.
Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.
Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon ovella.
»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»
»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»
»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi sekä sydämen että pään omalta luomaltani?