Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi
Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun
olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.
Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka
et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies,
jota nimitetään —»
Tähän kirje katkesi ilmeisesti murhaajan tikarin keskeyttämänä.
»Mon Dieu! Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka, kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä suojelee.
»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»
Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat paroonien leiriin Fletchingiin.
Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.
Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja kostonhimon uhri.
KUUDESTOISTA LUKU
Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik, hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen miehen vahvuiset sotajoukkonsa.