Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt, taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen joutuneen ison karhun.
Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.
Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.
Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»
»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee, ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä olisi Tornin paholaiselle, mylord?»
De Montfort kääntyi pienen harmaapään puoleen.
»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa vielä kosteat.»
Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.
Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta, mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa; jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?