»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti rakastavansa häntä.»
»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»
»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten valehtele.»
De Montfort kalpeni.
»Missä se kurja vintiö on?» kysyi hän.
»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort, kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.
»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.
Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota, ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa pientä ovea, jossa hän oli.
Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon; ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon, työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen, samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen vastaiselta puolelta.
Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin vaimo, seuranaisineen.