Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä tapahtui.
Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.
»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin. Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut satakertaiseksi.»
Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.
Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:
»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet kiinni.»
»Mitä nyt? Mitä nyt?» äänsi Henrik. »Mikä mielipuoli tämä on?»
»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.
»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti de Montfort.
»Missä se roisto on?» tiedusti Henrik.