Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin, oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.
Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä sanassa:
»Raukat!»
»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»
»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä shakaalia!»
»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee sinulle?»
»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi, »ja minä rakastan häntä».
»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»
»Minä rakastan häntä, teidän majesteettinne.»
»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen likemmäksi tyttöä.