»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.
Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin rinnalle.
»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat», lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»
Norman of Torn laski vasemman kätensä prinssin olalle.
»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»
Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen. Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.
»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka, joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.
Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä ennen eikä sen jälkeen.
Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu, ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät jännityksen ja ihmettelyn vallassa.
He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.