Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.
Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle, kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui, totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta, ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle, kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa uponnutta, välkkyvää säilää.
Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.
»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.
»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita, jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. Mon Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort katsoi suoraan isänsä silmiin.
Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.
»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista, mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään. Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut omaa isäänsä!»
Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa ja sieraimistaan.
Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen päin. Henrik tuli hänen luoksensa.
»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies», virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»