Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.
»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku — kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»
Henrik polvistui tähystämään kuolevan kasvoja.
»De Vac!» huudahti hän.
Vanhus nyökkäsi. Sitten hän osoitti lattialla viruvaa Norman of Tornia.
»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»
Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto. Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin heinille kuolleena.
Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat, silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui, kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin henkipaton ruumiin puoleen.
Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.
»Edward!» kuiskasi hän.