Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.
Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.
»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen asuntoon edes lupaa kysymättä?»
»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.
»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»
Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.
»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi rautavarustuksissa!»
»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».
»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»
Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli pöydässä.