Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden hinnan hyvässä kullassa.
Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.
Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui. Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta, ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.
Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä, sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.
He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.
Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa, sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.
Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla koristettu kilpi.
Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.
Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.
»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin lohduttomalta näin kauniina päivänä?»