»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta, mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan pidättämällä.
»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes, minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.
»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt, onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä arvelet, isä Claude?»
»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni, joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi kynsiin.»
»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni suljettuna?»
»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen henkilön, jota sinä muistutat.»
Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse, miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.
Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.
Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat menneet.
Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.