»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»
»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan palvelukseen.»
»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi pappi tyynesti.
»Miksi niin?» ärähti pieni vanhus, silmäillen isä Claudea tiukasti.
»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.
Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.
Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.
»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua, kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä vihaisivat ja pelkäisivät?»
»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen; mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.
»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo ennestäänkin kovaosaisilta.