Tyttö kääntyi häneen päin naurun yhäti väreillessä huulillaan.
»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi, jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle, hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.
Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin pelastus- tai viivytyskeinoa.
Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa, hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.
Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade, voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.
Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.
Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.
»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»
Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi, samalla huutaen apua.
Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen. Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti oveen.