Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä tulevaisuudessa odottaisi.
Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi makuukammioon.
Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.
Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin, sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:
»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen menettelysi selitykseksi?»
»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat», vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.
Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat piirteensä ivalliseen hymyyn.
»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä, jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»
Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta, joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen nauruaan.
»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut vertaistesi seurasta.»