Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen tätä miekkailutaidon näytäntöä.
Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen, ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden jäljelläolevan sotilaan rintaa.
Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin, ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin; Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi ohut, terävä tikari.
Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.
Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.
Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään. Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.
»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.
»Kyllä, herra ritari», vastasi tyttö. »Entä te?»
»En ole saanut naarmuakaan. Mutta missä on hyvä ystävämme parooni?»
»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa parhaillaan hiipiä kimppuumme.»