»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään Norman of Tornia vertaisenaan.»
»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»
»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä sijaa olisi järjellä?»
»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».
Mies nauroi.
»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi, mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»
Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden miesten kieleltä lähteneenä.
De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.
Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.
»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua oleskella de Montfortin joukossa.»