»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».
Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan katseensa tytön silmiin.
Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä kohti kohotetuille huulille.
Noiden puhtaiden huulien kosketus palautti miehen järkiinsä.
»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»
Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme toisiamme; sano ettei ole, Roger!»
»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»
»Mutta», intti tyttö, »minähän rakastan —»
»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen, mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta minun!»