»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä, mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista naista — vaimoa».
»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan, ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes äitiänikään.»
Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti naurahtaen hän virkkoi:
»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea. Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää. Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka, sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi. Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»
»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.
Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.
»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö. Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»
»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»
»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»